Jutta Hartikainen: Digiä, digiä, digiä

Viimeistään korona-aika ajoi organisaatiot digiloikkaan, eli digitalisoimaan palveluitaan.

Uudistus oli monessa mielessä mitä tervetullein, ainakin näin digimaailmaan tottuneelle. Voin halutessani asioida digisti virka-ajan ulkopuolella, tietyissä rajoissa varata aikoja digisti ja hoitaa monia asioita aina reseptin uusinnasta Omaolo-lomakkeiden täyttöön ja siten omahoito-ohjeiden saantiin tai kehotukseen olla yhteydessä terveydenhuoltoon. Tämä kaikki palvelee hyvin minua, valkoista keski-ikäistä naista, ja on helpottanut elämääni monin tavoin.

Kuten esimerkiksi siten, ettei minun ole tarvinnut viedä silmätulehduksesta kärsivää eskarilaista päivystykseen, vaan olen saanut reseptin puhelimitse apteekkiin noudettavaksi, tai oman reseptini uusinta on sujunut vaivattomasti Omakanta-palvelussa. Tämä kaikki on ollut tervetullutta ja sujuvoittanut ruuhkavuotista arkea.

Mutta kaikki ei ole ollut pelkkää ilotulitusta. Hiuksia olen repinyt päästäni yrittäessäni hoitaa asioita iäkkään isoäitini puolesta. Hänellä ei ole pankkitunnuksia käytettävissä, eikä mitään osaamista digiasiointiin digilaitteista puhumattakaan.

Tai miten käy tulevaisuudessa yrittäessäni hoitaa nepsy-lapseni asioita hänen täytettyään 10 vuotta – sen jälkeen kun en äitinä saa hänen asioitaan hoitaa ilman erillistä rumbaa asiointilupineen eri instansseihin. Lapseni pitää siis antaa minulle lupa, että voin hoitaa hänen asioitaan sen jälkeen, kun hän on täyttänyt 10 vuotta. Toki tämänkin säädöksen taustalla on hyvää tarkoittavat ajatukset, mutta se myös hankaloittaa asioiden sujuvaa hoitoa. 

Näiden ristiriitaisten tuntemuksien kera mietin niitä, tutkimusten mukaan (DigiIN-konsortio), noin ⅓ väestöstä, jotka eivät syystä tai toisesta voi, osaa tai halua käyttää digipalveluita. Heitä on läpileikkaavasti kaikissa ikäluokissa, kaikilla koulutusasteilla ja kaikissa yhteiskuntaluokissa.

Emme voi olettaa, että niin sanottu diginatiivi nuori, joka surffaa sujuvasti netissä, osaa käyttää digitaalisia sotepalveluita – tai vastaavasti, ettei ikäkäs, kentiesti monisairas ihminen osaa puolestaan käyttää digilaitteita ja digipalveluita ollenkaan.

Digipalvelut ovat saman aikaisesti yhdenvertaistavia että epätasa-arvoa lisääviä. Niille, jotka palveluita osaavat, haluavat ja pystyvät käyttämään, luovat palvelut helposti saavutettavat mahdollisuudet asioida mihin vuorokauden aikaan tahansa omasta sijainnista riippumatta oman hyvinvointialueen digipalveluissa. Niille jotka eivät palveluita voi syystä tai toisesta käyttää, luo epätasa-arvoisen asetelman, jos suurin osa palveluista, tai ne parhaat ja välttämättömät palvelut, ovat saatavissa vain digitaalisesti. Etenkin jos lisäksi niin sanottujen kivijalkapalvelujen luo on kohtuuttoman pitkä matka tai ne ovat hankalien kulkuyhteyksien päässä. 

Palveluverkkoa muokatessamme ja palvelurakennetta kartoittaessamme meidän on huomioitava myös ne henkilöt jotka eivät voi käyttää digitaalisia palveluita. Palveluita on jatkossakin saatava lähipalveluina kohtuullisen matkan ja kulkuyhteyksien päästä sekä järkevien aukioloaikojen puitteissa, kohtuullisessa ajassa. Lisäksi digipalveluissa on huomioitava palveluiden käyttäjät.

Nykyisellään liian monet sovellukset on tehty pelkästään organisaation näkökulmasta ja vielä hankalampaa on, jos ne on tehty pelkästään koodarin näkökulmasta. Koodari tuntee digin kuin omat taskunsa, ja kenties olettaa myös käyttäjän tuntevan.

Voin kertoa, että suurin osa käyttäjistä ei tunne digimaailman koukeroita ja ne muuttuvat jatkuvasti todella kiihtyvää tahtia. Tämän päivän huippu moderni sovellus on huomenna jo vanhentunut.

Digipalveluita kehitettäessä tulee ottaa vahvasti huomioon loppukäyttäjän eli meidän soten digipalveluita käyttävien näkökulma ja käyttäjäkokemus, jotta saadaan enemmän ihmisiä käyttämään digitaalisia palveluita, kuten ajatuksena on. Sovellusten tulee olla riittävän helppokäyttöisiä ja yksiselitteisiä, jotta ihmiset vaihtavat kasvokkain tapahtuvan asioinnin digiasiointiin. Niiden pitää tukea myös epävarmoja digikäyttäjiä.

Huomioitavaa on myös se, että digipalvelut eivät yksistään tuo säästöjä. Niiden kehittäminen ja ylläpito maksavat suuren summan tämän päivän digiturvaongelmista puhumattakaan. Erilaisiin tietomurtoihin tulee varautua ja tekoälyn luomat urkintajärjestelmät tulisi pystyä blokkaamaan. Näiden digiturvasovellusten hankkiminen ja ylläpito ei ole ilmaista. Se on erittäin kallista tässä teknologian kiihtyvässä maailmassa. 

Digipalvelut ja niiden kehittäminen on hyvä asia. Se luo mahdollisuuksia niin palveluiden tarjontaan kuin palvelun käyttäjien valikoimaan. Emme voi kuitenkaan tuudittautua siihen, että digi on hyvinvointialuieden talouden ja palveluverkon pelastaja.

Meidän päättäjien on huolehdittava palveluiden saatavuudesta, saavutettavuudesta ja taloudesta siten, että jokainen hyvinvointialueen asukas saa vähintäänkin tarvittavat lakisääteiset palvelut kohtuullisessa ajassa – riippumatta siitä, missä päin hyvinvointialuetta he asuvat ja voivatko he käyttää digipalveluita vai eivät.