Sanna Prior: Vanhustenhoidon tilanne Suomessa – omakohtainen kokemus äitini hoitopolulta

Vanhustenhoidon nykytila Suomessa on tullut minulle kipeän konkreettiseksi 76-vuotiaan äitini kautta. Noin kaksi vuotta sitten äitini kunto alkoi yhtäkkiä heiketä. Äitini kävi usean eri lääkärin luona, mutta oireiden syytä ei löytynyt. Lopulta viime keväänä äitini sai aivoverenvuodon, ja joutui sairaalahoitoon.

Alun hyvin sujuneen kuntoutuksen jälkeen tilanne kuitenkin huononi nopeasti. Tässä vaiheessa alkoi aivan uskomaton sairaalakierre, jossa useat eri keskussairaalan osastot ja päivystys tulivat tutuiksi. Oikea-aikaista ja oikeanlaista apua ei kuitenkaan tuntunut löytyvän ja tilanne vain paheni. Äitini hoidosta vastaavana olin täysin uuden edessä: mistä osaan pyytää apua, jollaista en ollut ennen tarvinnut?  Mikä on se taho, joka ottaa koppia vanhuksenhoidossa, kun asiat eivät etene? Pitikö minun osata vaatia jotain hoitoa tai palvelua, mitä en edes tiennyt olevan olemassakaan? Riittämättömyyden tunne oli valtaisa.

Loppukesästä äitini sai diagnoosin ja helpotus oli suuri; jonkinlaista apua olisi saatavissa leikkauksella. Diagnoosista alkoi kuitenkin seuraavan esteen ylitys; miten saada äitini tarvittavaan hoitoon, ennen kuin hänen kuntonsa huononee liikaa? Aikoja ei ollut saatavissa edes ensimmäiseen konsultaatioon. Taas alkoi hirmuinen sähköpostiviestien ja puhelinsoittojen rumba ympäriinsä, kunnes asia meni taas sysäyksen eteenpäin. 

On ollut järkyttävää tajuta, kuinka helposti vanhus voi jäädä oikean avun ulkopuolelle. On osattava kysyä ja uskallettava vaatia.  Herääkin kysymys: mitä tapahtuu niille vanhuksille, joilla ei ole omaisia vaatimassa heidän puolestaan? Kuka pitää huolta siitä, että vanhus saa tarvitsemansa toimintaterapian tai kotiavun, jos hän ei osaa tai ei pysty itse sitä vaatimaan? 

Toisaalta on pohdittava sitä, kuinka paljon yhteiskunnalle maksaa, että oikeanlaista hoitoa odottavat vanhukset päätyvät yhä uudelleen sairaalan päivystyksiin ja vuodeosastoille oireiden pahentuessa. Äitini kohdalla tämä on tarkoittanut lukuisia päivystyskäyntejä ja viiden eri osaston läpikäyntiä pelkästään viimeisen viiden kuukauden aikana. Sen sijaan, että hän olisi päässyt ajoissa tarvitsemaansa hoitoon, hänen tilansa on heikentynyt tarpeettomasti.

Suomessa vanhustenhoidon resurssit ovat liian rajalliset vastaamaan ikääntyvän väestön tarpeisiin. Meillä on sairaanhoitoalan ammattilaisia, joilla olisi osaamista ja tahtoa tarjota oikea-aikaista ja laadukasta hoitoa, mutta valitettavasti rakenteelliset ongelmat, järkyttävät säästötoimenpiteet, henkilöstövaje ja kasvavat hoitojonot tekevät tilanteen lähes kestämättömäksi. Jokaisella on oikeus hyvään ja asianmukaiseen hoitoon, ja jokaisen omaisen tulisi voida luottaa siihen, että heidän läheisensä saavat tarvitsemansa avun silloin, kun he sitä tarvitsevat.

Oman kokemukseni kautta olen ymmärtänyt, kuinka valtava merkitys omaisten tuella ja vaatimuksilla on vanhuksen hoidon onnistumisessa. Kaikilla vanhuksilla tätä tukiverkkoa ei ole, ja he saattavat jäädä täysin järjestelmän armoille. Tämä tuo esiin myös kysymyksen hoidon tasa-arvosta ja vanhusten oikeudesta asianmukaiseen terveydenhoitoon Suomessa.

Etelä-Karjalassa, kuten muuallakin, yhteiskunnan on kannettava vastuunsa – ikäihmiset ansaitsevat arvokkaan vanhuuden ja tarvitsemaansa hoitoa ajoissa. Meidän on pystyttävä rakentamaan järjestelmä, jossa jokainen saa ansaitsemansa hoidon – ajoissa ja oikeudenmukaisesti. Toivon, että tulevaisuudessa vanhustenhoidon tilaa voidaan kehittää niin, että tällaiset kokemukset jäävät harvinaisiksi, ja jokainen vanhus saisi tarvitsemansa hoidon ajoissa ja ilman jatkuvaa omaisten painostusta. Vanhustenhoito on yhteiskunnan mittari – sen kautta peilautuu se, miten yhteiskuntamme kohtelee haavoittuvimpia jäseniään.

Sanna Prior

Etelä-Karjalan hyvinvointialueen valtuutettu