Juha Kemppinen: Vuosisadan hallinnon uudistus – soteuudistus – menee pieleen, kuka uskaltaa sanoa sen ensimmäiseksi ääneen?
Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistaminen on vaalikampanjoiden kestosuosikki. Ennen sote-uudistusta, erikoissairaanhoito pyysi loppuvuodesta kunnilta lisäbudjettia menoihinsa, mikä mukisten myönnettiin. Nyt pääosin samat virkamiehet ja samat päättäjät ovat aloittaneet samanlaisen valituksen kunnan sijasta valtionvarainministeriön suuntaan. Julkisen terveydenhuollon käyttäjä maksaa itse terveydenhuollon todellisista kustannuksista vain viisi prosenttia, joten hän ei ole kiinnostunut siitä, mitä palvelu maksaa.
Entä jos ei voi pyytää lisää rahaa eikä lisää henkilökuntaa? Sitten työn tuottavuutta on nostettava – samalla resurssilla pitää saada aikaiseksi enemmän kuin ennen. Työn tuottavuudesta Hammer ja Champy (1993) kirjoittivat: Henry Ford nosti työn tuottavuutta etulinjassa massatuotannolla ja liukuhihnalla. Alfred Sloan teki saman hallinnolle: GM:llä hän teki pienempiä yksiköitä, joiden johtajien tehtävä oli vain seurata ja valvoa tuotantoa ja talousnumeroita. Johtajilla ei tarvinnut olla alan substanssiosaamista. Johtajilla piti olla vain talous- ja numero-osaamista.
Porter ja Teisberg (2006): Terveydenhuollossa hallinnon osuus kustannuksista oli jo 25 % ja uhkasi nousta 30 % kokonaiskustannuksista. Seddon (2005–2019) on osoittanut, että tuotanto- ja talousnumeroihin tuijottava hallinto tekee kaikesta kalliimpaa, ei halvempaa. Häiriökysyntä lisääntyy. Hyvinvointiaseman ovien saranoiden kuluminen ja asiantuntijan työajan resurssitehokas käyttö eivät tuota potilaalle arkivaikuttavuutta, eli sitä että potilas hyötyisi annetusta palvelusta. Taloudellisesti tiukkoina aikoina yritykset supistavat keskijohtoa, ei sotessa.
Bregman (2020): ” Vuosina 1996–2014 Alankomaiden nopeimmin kasvanut ammattiryhmä oli erilaiset hoitoalan päälliköt.” Jos de Blok (2020) jatkoi: ” Mitä kaikkea näistä MBA-tyyppisistä koulutuksista seuraa. Kun sellaiseen osallistuu, alkaa pian ajatella oppineensa kätevän tavan järjestää maailmaa: on henkilöstöhallintoa, on rahoitusta, on tieto- ja viestintäteknologiaa. Ja jossakin vaiheessa alkaa kuvitella, että monet oman organisaation asioista riippuvatkin sinusta. Tämän havaitsee monissa johtajissa. Vaikka työ yksinkertaisesti jatkuisi ilman kaikkea tätä johtamista – jopa paremmin”.
De Blok (2020) perusti johtajattoman kotipalvelun – Buurtzorgin. Hän kaipasi jatkuvuutta, ei jatkuvia muutoksia. Ei johtajia eikä muutosjohtajia, perustyö on säilynyt samana 30 vuotta – rakentaa hoitosuhde johonkuhun, joka on hankalassa tilanteessa. Korkeasti koulutetut ammattilaiset ja konsultit tekevät yksinkertaisesta vaikeaa, jotta heitä tarvittaisiin kaiken sen vaikeuden selittämiseen. Kekomäki oli (2019) samalla linjalla: ”Tiivis akateeminen peruskoulutus ei anna valmiuksia johtamiseen. Poliittinen näkemys ei korvaa substanssiosaamista missään määrin”.
De Blokin (2020) mukaan: Hoitojärjestelmän on muututtava. Juristit, kaupallisuus ja vakuutuslaitokset ovat ottaneet hoitojärjestelmän hoitaakseen. Terveydenhuollon palvelujen ostajana ja myyjänä toimii ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista hoitoalan taustaa – ei myyjä eikä ostaja tiedä, mistä on kyse. Seuraus epäluottamus, valvonta, paljon paperityötä ja lisää byrokratiaa. Se on aivan absurdia seurattavaa. Konsulttien ja erilaisten yrityshallintoihmisten määrä vain kasvaa. Ja hoivatyön tekijöiden määrä samalla vähenee.
Hän jatkaa (emt): Hoivan on noustava taas keskiöön ja laskutusjärjestelmät yksinkertaisemmaksi. Mitä yksinkertaisempi laskutus, sitä enemmän huomio kiinnittyy laskun sisältöön. Monimutkainen laskutus mahdollistaa järjestelmän väärinkäyttämisen ja kasvattaa rahoitusosastoja, jotka alkavat päättää myös terveydenhuoltopalvelun laskun sisällöstä.
Suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon viimeisimmän uudistuksen tavoitteet olivat: kaventaa hyvinvointi- ja terveyseroja, turvata yhdenvertaiset ja laadukkaat palvelut kaikille suomalaisille, parantaa palvelujen saavutettavuutta erityisesti perustasolla, turvata ammattitaitoisen työvoiman saanti, vastata yhteiskunnallisten muutosten mukanaan tuomiin haasteisiin ja hillitä kustannusten kasvua. On todennäköistä, ettei yksikään näistä tavoitteista toteudu. Alkuperäinen esitys hyvinvointialueista oli viisi, ei nykyiset 21, eli viittä hyvinvointialuetta kohti ollaan vahvasti menossa ilman välttämättömiä isoja rakenteellisia muutoksia. Omassa kunnassa pitää olla hyvinvointiasema, vaikka kävisi siellä vain kerran vuodessa.
Juha Kemppinen
Etelä-Karjalan hyvinvointialueen valtuutettu