Johanna Hasu: Kotona asuminen ei saa olla itseisarvo

Moni meistä haluaa asua omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. Se on täysin ymmärrettävää. Oma koti on tuttu, turvallinen ja täynnä muistoja.

Mutta meidän on uskallettava kysyä myös vaikea kysymys: milloin kotona asuminen on vielä hyvää ja turvallista elämää – ja milloin siitä tulee yksin selviytymistä?

Liian usein keskustelussa korostetaan sitä, kuinka kauan ihminen pystyy asumaan kotona. Vähemmälle huomiolle jää se, miten hän siellä todella pärjää.

Kotihoidon käyntien määrä ei yksin kerro koko totuutta. Ihminen voi saada apua useita kertoja päivässä ja silti viettää suuren osan vuorokaudesta yksin. Muistaako hän syödä ja ottaa lääkkeensä? Pääseekö hän turvallisesti liikkumaan? Saako hän apua, jos kaatuu? Entä miten hän pärjää yöllä?

Tiedän omasta kokemuksestani, mitä läheisen ikääntyminen ja hoivasta huolehtiminen voivat merkitä. Olin työn ohessa mukana vanhempieni hoidossa yli 30 vuoden ajan. Mukaan mahtui paljon hyvää, mutta myös tilanteita, joissa läheisten vastuulle jäi liikaa.

Tämä on asia, josta meidän on puhuttava rehellisesti.

Suomessa on valtava joukko puolisoita, lapsia ja muita läheisiä, jotka kantavat vastuuta ikääntyneistä omaisistaan. Kaikki eivät ole virallisia omaishoitajia eivätkä saa omaishoidon tukea. Silti heidän apunsa voi olla ratkaisevaa.

Läheisten vastuuta ei saa pitää itsestäänselvyytenä eikä rakentaa palvelujärjestelmää sen varaan, että joku läheinen aina joustaa.

Tarvitsemme enemmän ennaltaehkäisyä ja varhaista tukea. Ikääntyneen toimintakyvyn heikkenemiseen, yksinäisyyteen ja kasvavaan avuntarpeeseen pitäisi pystyä puuttumaan ennen kuin tilanne muuttuu kriisiksi. Ikäihmisten neuvolan kaltainen toimintamalli tai säännölliset hyvinvointi- ja terveystarkastukset voisivat auttaa tunnistamaan tuen tarpeen ajoissa.

Samalla myös läheisten ja omaishoitajien jaksamista on arvioitava. Omaishoitajille kuuluvien vapaiden pitää toteutua käytännössä, ja hoidettavalle on järjestettävä hänen tarpeisiinsa sopiva hoito.

Teknologia, turvarannekkeet ja erilaiset digitaaliset ratkaisut voivat lisätä turvallisuutta. Ne ovat hyödyllisiä apuvälineitä, mutta ne eivät korvaa ihmistä, hoivaa ja läsnäoloa.

Kaikkein tärkeintä on, että ikääntynyttä kuullaan itseään koskevissa ratkaisuissa. Hänen toiveitaan ja käsitystään hyvästä elämästä on kunnioitettava. Mutta samalla päätöksiä on tehtävä rehellisesti turvallisuuden ja todellisen toimintakyvyn perusteella.

Kotona asumisesta ei saa tulla itseisarvo eikä säästötavoite.

Jos ihminen tarvitsee jatkuvaa apua, valvontaa tai toisen ihmisen läsnäoloa, myös muita vaihtoehtoja on arvioitava ajoissa. Muutto yhteisölliseen asumiseen tai ympärivuorokautiseen palveluasumiseen ei ole epäonnistuminen. Joskus se on juuri se ratkaisu, joka lisää turvallisuutta, seuraa ja elämänlaatua.

Hyvä vanhuspolitiikka ei tarkoita sitä, että mahdollisimman moni asuu mahdollisimman pitkään kotona hinnalla millä hyvänsä.

Hyvä vanhuspolitiikka tarkoittaa sitä, että jokaisella on mahdollisuus turvalliseen, arvokkaaseen ja omannäköiseen elämään – asuinpaikasta riippumatta.

Johanna Hasu
Eduskuntavaaliehdokas
Toiminnanjohtaja, THM
Kymenlaakson hyvinvointialueen Terveyden– ja sairaanhoidon palvelujen lautakunnan puheenjohtaja
Kotka