Ville Tanskanen: Vammaispalvelut – lakisääteisyyden rajoja etsimässä

Uusi vammaispalvelulaki tuli voimaan 1.1.2025. Uudistuksen keskeinen tavoite oli varmistaa, että vammaiset henkilöt saavat yksilölliset, riittävät ja laadukkaat palvelut, ja että laki toimii jatkossakin vammaisten henkilöiden erityislakina. Tarkoitus oli; 1) edistää yhdenvertaisuutta, osallisuutta ja osallistumista yhteiskunnassa, 2) poistaa esteitä, jotka rajoittavat vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuutta ja osallistumista, 3) tukea itsenäistä elämää ja itsemääräämisoikeutta, 4) turvata yksilöllisen tarpeen mukaiset palvelut, jotka ovat riittäviä ja laadukkaita.

Lisäksi uudistuksen tavoitteena oli selkeyttää lain soveltamista, jotta palvelut kohdentuvat niille, joille ne on tarkoitettu. Palvelut myönnetään aina yksilöllisen palvelutarpeen arvioinnin perusteella ja lakia sovellettaessa määritellään, kenelle vammaispalveluita myönnetään, sekä milloin vammaispalvelulaki on toissijainen suhteessa muihin lakeihin.

Vammaispalvelulain toteuttamiseen hyvinvointialueilla ei ole vielä löytynyt vakiintuneita, hyväksi havaittuja käytäntöjä. Hyvinvointialueiden taloudelliset resurssit ovat niukat ja jatkuvat sopeutukset vaikuttavat myös vammaispalveluihin. Palveluiden saatavuudessa, yhdenvertaisuudessa ja päätöksenteon sujuvuudessa on ollut ongelmia ja eroja alueiden välillä. Palvelutarpeen arvioissa on esiintynyt pitkiä käsittelyaikoja. Tulkinta siitä, kuuluuko henkilö vammaispalvelulain vai yleisen sosiaalipalvelun piiriin, on aiheuttanut erimielisyyttä.

Suurimpia ongelmia on havaittu henkilökohtaisen avussa, asumisen tuessa, liikkumisen tuessa ja lyhytaikaisessa huolenpidossa. Henkilökohtaisessa avussa avustajatunteja on vähennetty tai käyttöä rajoitettu ilman muutosta asiakkaan toimintakyvyssä. Asumisen tuessa ja palveluasumisessa yritetään siirtyä kevyempiin, halvempiin asumispalveluihin. Asumispalveluiden kilpailutukset ja jatkuvat muutokset aiheuttavat asiakkaille epävarmuutta ja turvattomuutta. Kuljetuspalvelut ovat olleet ongelmallisia jo pitkään. Ongelmia on ollut matkojen määrässä, myöntämisperusteissa ja käytännön toimivuudessa. Lyhytaikaisessa huolenpidossa on ollut katkoksia ja päätökset ovat viivästyneet. Myös epävarmuus siitä, kenelle palveluita myönnetään, on lisääntynyt.

Etelä-Karjalan hyvinvointialueella tilanne on hyvin samanlainen, kuin koko Suomessa. Palveluiden kehittäminen ja uudet toimintamallit eivät ole vielä valmiita, tiukka talous asettaa haasteita palveluiden toteuttamisessa ja vammaispalveluissa on ollut henkilöstövajetta. Tämän seurauksena päätökset ovat viivästyneet. Asumispalveluissa on ollut asukkaille paljon muutoksia, ja hyvinvointialue on ottanut itselleen hoidettavaksi asumispalveluita, jotka ovat aiemmin ostettu ulkopuolelta. Vammaispalvelun asiakkaat ovat kokeneet palvelut vaikeasti saavutettaviksi, sekä viestintä ja yhteydenpito käyttäjiin on koettu puutteelliseksi.

Hyvinvointialueet karsivat palveluitaan talousvaikeuksissa vain välttämättömiin, lakisääteisiin palveluihin. Se miten lakisääteiset palvelut määritellään, kuinka laajoja ne ovat ja kenelle niitä tarjotaan, on haastava palapeli. Vammaispalveluissa on useita palveluita, joihin vammaisilla on subjektiivinen oikeus. Tällöin palvelu on aina järjestettävä, jos kriteerit sille täyttyvät – riippumatta määrärahoista. Joillain hyvinvointialueilla näitäkin palveluita on tulkittu tiukasti vähentämällä palveluiden määriä tai katsomalla, ettei asiakas täytä palvelulle asetettuja kriteereitä. Lopulta vammaisen oikeus hänelle kuuluvaan palveluun ratkaistaan oikeudessa. Valituksia vammaispalvelupäätöksistä tehdään paljon.

Vammaisen ja hänen läheisten arki on usein kuormittavaa ja normaalien päivittäisten askareiden tekeminen vie paljon aikaa. Tämän lisäksi pitäisi jatkuvasti pysyä selvillä voimassa olevasta lainsäädännöstä ja sen tulkinnasta, valmistautua viranomaispalavereihin, tehdä palvelusopimuksia, valvoa niiden oikeudenmukaisuutta, tehdä tarvittaessa oikaisuvaatimuksia ja valituksia. Samanlainen yhteydenpito tulee usein kysymykseen hyvinvointialueen, Kelan ja yksittäisten palveluidentuottajien kanssa. Ei ole ihme, jos kaikki vammaiset eivät jaksa vaatia oikeuksiaan. Yksittäiselle ihmiselle on suuri kynnys lähteä oikeuteen isoja organisaatioita vastaan ja myös pelko oikeudenkäynnin kustannuksista hillitsee valitusprosessiin ryhtymistä. Nyt näyttäisi olevan selkeästi käsillä aika, jolloin hyvinvointialueet etsivät vammaispalveluiden lakisääteisyyden rajoja.

Minusta on surullista, että välttämättömästi tarvittavien palveluiden saamisesta täytyy tehdä näin vaikeaa. Vammaisten oikeus palveluun ei voi olla riippuvaista siitä, minkä hyvinvointialueen alueella asut, tai yksittäisen sosiaalityöntekijän laintulkinnasta. Tarvitaan valtakunnallisesti selkeämpiä tulkintaohjeita, henkilöstön koulutusta ja riittävä rahoitus. Vammaispalveluiden tarkoitus ei ole toimia jatkuvana säästöautomaattina, vaan mahdollistaa yhdenvertainen elämä.

Ville Tanskanen
Etelä-Karjala hyvinvointialueen valtuutettu