Antti Pätilä: Luopumisen tuska

Soteuutisoinnissa vallitsevana tyylilajina on kielteisyys. Tuodaan siis esille epäonnistumisia palvelussa, uhkaaviksi koettuja toiminnan muutossuunnitelmia, riittämätöntä rahoitusta jne. Harvemmin esiin nostetaan onnistumisia tai edes esityksiä kuinka toimintaa voitaisiin jatkaa ja kehittää olemassa olevien tai niukkenevien resurssien (raha, työvoima) puitteissa, kun palvelutarve väestön ikääntyessä kasvaa.

Jos tällaista toiminnan sovittamista saatavilla olevien resurssien puitteisiin edes suunnitellaan, alkaa välitön vasta-argumentointi, ettei ainakaan omalta alueelta tai intressiryhmältä saa mitään ottaa pois. Tämä nähtiin sairaalaverkkoa koskeneen selvityksen tultua julki. Ja sama tultaneen kokemaan Etelä-Karjalan sotepalveluverkkoon liittyvässä päätöksenteossa. Näin tapahtunee riippumatta siitä, onko selvitysten tai päätösesitysten takana yksityiskohtaista vaikutusten arviointia, tai että onko arviointia ollenkaan tehty tai julkistettu. En tässä tarkoita, etteikö päätösesitysten vaikutuksia palvelujen saatavuuteen, saavutettavuuteen, laatuun, taloudellisuuteen ym. tulisi arvioida.

Ehdottomasti tulee arvioida. Kuitenkin hyvin usein käy niin, että riippumatta arvioinnin tuloksesta on päätöksentekijöiden helpompi pitäytyä olemassa olevassa kuin tehdä oleellisia muutoksia. Miksi näin on, on inhimillistä ja melko itsestään selvää. Muutos itsessään koetaan usein uhkana ja terveyspalvelujen kohdalla muutos nähdään monesti palvelujen heikkenemisenä.

Jos tarkastellaan esimerkiksi Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspalveluverkon muutospaineita, on ennalta-arvattavaa ja ymmärrettävää, että olemassa olevista lähipalveluista halutaan pitää kiinni. Näin siitä huolimatta että palveluja tarvitsevien ja käyttävien asiakkaiden määrät, tarpeet, ikärakenne, kyky erilaisten palvelujen hyödyntämiseen ym. ovat erilaiset kuin palvelujärjestelmää luotaessa. Hyvin tunnettuina tosiasioina tiedostetaan, että maakunnan väestömäärä vähenee, väestö enenevästi keskittyy kuntataajamiin ja kaupunkikeskuksiin sekä väestössä ikääntyneiden suhteellinen osuus ja määrä kasvaa. On selvää, että sotepalvelujärjestelmään on tehtävä muutoksia, vaikka talouden reunaehdot olisivat väljemmät kuin mitä ne nyt ovat.

Palvelujärjestelmän muutospaineisiin vaikuttavat oleellisesti myös kiinteistöt. Valtaosa Etelä-Karjalan hyvinvointialueen käyttämistä kiinteistöistä on kuntien omistamia. Kiinteistöjen talotekninen kunto on useimmiten heikko tai välttävä, ne eivät toiminnallisesti vastaa tämän hetken tarpeita eikä niiden sijainti aina ole paras mahdollinen. Sote-kiinteistöjen omistajakunnille kiinteistöjen peruskorjaus, kokonaan uusiminen tai sote-käytöstä luopuminen on haaste, koska kunnat saavat hyvinvointialueelle vuokraamistaan kiinteistöistä käypää vuokraa. Jos nykyisestä palveluverkosta halutaan pitää kiinni, tulee kunnan yksin tai yhdessä ulkopuolisen sijoittajan kanssa tai hyvinvointialueen rakennuttaa uusi tai peruskorjata vanha kiinteistö, joka vastaa vallitsevaan palvelutarpeeseen ja palvelujen tuotantotapaan. Lisäksi hyvinvointialueiden tarpeisiin rakentamista – tapahtuvat ne omaan taseeseen tai vuokratiloihin – rajoittaa lainsäädäntö, jolla halutaan estää hyvinvointialueita ”yli-investoimasta” toimitiloihin.

Meillä hyvinvointialueen päättäjillä on tänä talvena ja keväänä siis kova pähkinä purtavana. Kuinka turvata sotepalveluverkon muutospaineissa palvelut maakunnan kaikille asukkaille, erityisesti maakunnan harvaan asutuilla alueilla?

Itse näen, että asiaan on pureuduttava ennakkoluulottomasti irtautuen vanhoista palvelurakenteista, keskittyen ihmisten tämän hetkisiin ja tuleviin tarpeisiin ja kykyyn hyödyntää palveluja.

Antti Pätilä

Etelä-Karjalan hyvinvointialueen valtuutettu