Antti Pätilä: Sote kuin entisen alokkaan asento

…joka ei korjaamalla parane vaan pitää ottaa alusta alkaen uudestaan. Vai pitääkö?

Tämä vanha hokema on tullut mieleen kun olen lueskellut tämän syksyn Hesarin mielipidepalstan kirjoituksia. Näissä kokeneet lääkärit, arvovaltaiset, pääosin eläköityneet sosiaali- ja terveyshallinnon asiantuntijat ja useat poliitikot ovat kovasanaisesti arvostelleet toteutettua sote-uudistusta.

En tässä käy kertaamaan esille tulleita (ja jo aiemmin esillä olleita) ongelmia, joista meillä monella on myös arkielämän kokemusta. Mutta se on todettava, että jo uudistuksen lähtökohta oli mielenkiintoinen. Sehän oli maakuntien päätäntävallan ja itsenäisyyden vahvistaminen. Tähän kytkeytyi ajatus, että siirtämällä sosiaali- ja terveystoimen järjestämisvastuu kuntia suuremmille alueille, voitaisiin paremmin yhteensovittaa perusterveydenhuollon ja erikoissairaanahoidon sekä pelastustoimen tarpeita ja resursseja ja siten lisätä toiminnan kustannustehokkuutta. No miten kävi: Muodostettiin 21 hyvinvointialuetta eli sote-maakuntaa, jotka ovat täysin valtion keskushallinnon rahoituksellisessa talutusnuorassa.

Jo nyt nähdään, että valtaosa hyvinvointialueista on ainakin rahoituksen osalta mahdottoman tehtävän edessä ja niitä uhkaa arviointimenettely ja osaa yhdistäminen toiseen tai toisiin alueisiin. Jotkut ovat pohtineet, että tämäkö oli tarkoituskin, että ajanoloon hyvinvointialueet yhdistyisivät viiden yliopistosairaalan ympärille ja saavutettaisiin viiden suuralueen malli. Tämä malli oli noin vuosikymmen sitten eräs esillä olleista sote-hallinnon vaihtoehdoista, joka kuitenkin hylättiin liian ”keskittävänä”.

Moni haikailee mennyttä, jolloin on kysyttävä että oliko aiemmin paremmin, kun kunnat olivat soten järjestämisvastuussa. Itse olin kuntapolitiikassa Ruokolahdella 1990-luvun vuoteen 2004. Vaikka perusterveydenhoito toimi (meillä Ruokolahdella oli hyvä tilanne virkalääkäreiden osalta, oli terveyskeskuksen vuodeosasto ym.), jokavuotinen peikko oli sairaanhoitopiirin eli erikoissairaanhoidon laskutus, joka saattoi laittaa kunnan taloussuunnittelun uusiksi. Toisin sanoen terveydenhuollossa saatettiin osaoptimoida eli siirtää asiakkuutta eteenpäin pois kunnan omista käsistä, vaikka kustannus lopulta kunnalle kohdistuikin.

Toisaalta ainakin pienessä kunnassa soten paikallinen integraatio toimi ja oli tiivistä; johtava lääkäri, sosiaalijohtaja, sivistystoimenjohtaja ja tarvittaessa muut viranhaltijat istuivat saman kahvipöydän ääreen ja ratkoivat esille tulleita ongelmia ilman suurempia hallinnollisia raja-aitoja tai ”siiloja”. Tällainen malli saattoi toimia 20-30 vuotta sitten, mutta onko ajankohtainen enää nyt?

Kun palasin kuntahommiin vuoden 2011 alussa, oli Etelä-Karjalassa toimintansa aloittanut Eksote. Toisin sanoen soten ja pelastustoimen osalta koko maakunta oli kuin yksi kunta, jolla oli vastuu sekä soten että pelastustoimen järjestämisestä ja toteuttamisesta. Muistan, että olin tästä Eksoten edistyksellisestä toteuttamistavasta aidosti ylpeä. Järjestelyä kehuttiin valtakunnallisestikin.

Mutta ongelmansa oli Eksotessakin. Vaikka kuntien vuosittainen maksuosuus oli aiempaa paremmin arvioitavissa (perustui kolmen edellisen vuoden palvelujen käyttöön ja kustannuksiin), oli kunnissa tyytymättömyyttä kohoaviin kustannuksiin ja Eksotelta vaadittiin tiukempaa kustannuskuria. Joissakin kunnissa myös surtiin joidenkin aiemmin kunnan vastuulla olleiden lähipalveluiden siirtymistä kauemmaksi tai keskittämistä Lappeenrantaan.

Nyt kun Eksote on kuopattu voidaan pohtia onko elämä aiempaan verrattuna helpompaa vai vaikeampaa kun ollaan valtion rahoituksen varassa. Yksittäisillä kunnilla tai edes maakunnalla on hyvin vähän mahdollisuuksia sote- ja pelapalvelujen resurssointiin. Jos halutaan tehdä jotakin enemmän tai paremmin, on se tehtävä olemassa olevalla rahoituksella järjestelemällä palvelut uudella tavalla tai ottamalla jostakin pois.

Tiukasti normiohjatussa ja kansalaisten subjektiivisiin perusoikeuksiin pohjautuvassa yhteiskunnassa palvelujen karsiminen on vaikeaa, poliittisesti jopa mahdotonta. Etelä-Karjalassa on vääjämättä vastassa sote-palveluiden uudenmuotoinen organisointi, jos kustannuspaineisiin halutaan mukautua. Käytännössä se tarkoittaa, että osa palveluista on kerättävä aiempaa suurempiin (ja harvempiin) yksiköihin. Poliittisesti tämä ei ole helppoa, koska iso osa hyvinvointialueen luottamushenkilöistä toimii myös kuntapolitiikan keskeisissä tehtävissä ajamassa oman kuntansa etua.

Miten tästä noidankehästä päästään ulos? Tähän minulla ei ole suoraa vastausta. Selvää on kuitenkin se, että nykyinen sote-järjestelmä ei ole ikuinen eikä toivottavasti edes kovin pitkäikäinen. Muutoksia on tehtävä sekä sote-lainsäädännön puolella eduskunnassa että toteutuksen puolella maakunnissa.

Toivottavasti ainakin meillä Etelä-Karjalassa on rohkeutta tehdä muutokset ajoissa kun niihin vielä voimavaroja eikä siinä vaiheessa kun muita vaihtoehtoja ei enää ole.

Antti Pätilä

Etelä-Karjalan hyvinvointialueen valtuutettu