Jussi Viljakainen: Puoli vuotta aluevaltuutettuna – mitä oppia tuoreelle päättäjälle on tarttunut

Kun astuin ensimmäistä kertaa aluevaltuuston kokoukseen, en ajatellut olevani valmis. Lähes puhtaasti kaupallinen ja viestinnällinen taustani ei tuonut juurikaan substanssiturvaa. Lähdin tehtävään ennemmin ennakkoluulottomasti kuin itsevarmana – ajatellen, että oppimalla pärjää. Silti ensimmäinen puoli vuotta on ollut yksi iso oppikokemus – ja erittäin pysäyttävä sellainen.

Kaikki on ollut uutta. Ja yksi asia tuli selväksi heti: asioihin perehtymiseen saa käytettyä kaiken käytettävissä olevan ajan – eikä sekään riitä.

Hyvinvointialue ei ole mikään kevyt luottamustehtävä. Päätökset koskevat ihmisten arkea kaikkein herkimmin: terveyttä, turvallisuutta ja peruspalveluja. Se pakottaa ottamaan asiat vakavasti. Olenkin ollut aidosti iloinen siitä, miten vahvaa substanssiosaamista omassa ryhmässämme ja koko valtuustossa on. Täällä ei istu pelkkiä mielipiteitä, vaan ihmisiä, jotka oikeasti ymmärtävät sote-järjestelmää, taloutta ja johtamista.

Samalla olen huomannut myös oman rajallisuuteni. Oma kosketuspintani hyvinvointialueen operatiiviseen toimintaan on ollut todella ohut – jopa asiakkaan roolissa. Se tekee päätöksenteosta vastuullista: omat mielikuvat eivät riitä edes alkuun, vaan on kuunneltava herkällä korvalla ammattilaisia, asiakkaita ja kentän kokemusta.

Hyvinvointialueiden rahoitusmallin ongelmista on puhuttu paljon – eikä syyttä. Nykyinen malli sisältää lukuisia valuvikoja.

Se ei painota riittävästi alueen todellista demografista huoltosuhdetta eikä väestön palvelutarpeen kehitystä. Etelä-Karjalassa tämä näkyy konkreettisesti: väestö vähenee ja ikääntyy nopeasti. Palvelutarve kasvaa samaan aikaan, kun maksajia on vähemmän.

Lisäksi rahoituspohja on altis dokumentointikäytäntöjen eroille. Käytännössä se tarkoittaa, että tekniset kirjauserot voivat vaikuttaa siihen, miten rahaa alueille kohdentuu. Se asettaa alueet keskenään eriarvoiseen asemaan – eikä kyse ole aina todellisesta tehokkuudesta tai tarpeesta.

Mitä tämä puoli vuotta on opettanut?

Ainakin sen, että sote-politiikka on ennen kaikkea taloutta – mutta ei koskaan vain taloutta.

Yksi suurimmista yllätyksistä minulle on ollut se, kuinka yritysmäisesti hyvinvointialuetta johdetaan – hyvässä ja pahassa.

Ensimmäinen strategiainfo oli tasoltaan kovempi kuin moni, jonka olen nähnyt pörssiyrityksissä. Mittarit, ennusteet, talouskurinalaisuus, tuottavuusohjelmat. Tämä ei ole hallintoa harrastelijoille.

Kun tulin mukaan, katsoin organisaatiokaaviota ja ajattelin rehellisesti, että johtoryhmä näyttää isolta. Puolen vuoden jälkeen ajattelen toisin. Jos se ei ole ohut, se on ainakin tarkoituksenmukainen. Vastuualueet ovat valtavia, kokonaisuudet monimutkaisia ja päätöksillä suora vaikutus ihmisten palveluihin ja tuhansien ammattilaisten työhön. Töitä todellakin riittää sielläkin.

Hyvä puoli tässä johtamistavassa on selvä: toiminta on tavoitteellista ja läpinäkyvää. Rahaa ei voi käyttää huolettomasti, ja tehokkuutta haetaan tosissaan. Se on veronmaksajien etu.

Jos malli ei tunnista alueiden todellista palvelutarvetta, väestörakennetta ja demografista kehitystä, ajaudumme tilanteeseen, jossa osa alueista tekee jatkuvasti oikeita asioita mutta on silti taloudellisesti takamatkalla. Se ei ole kestävää eikä oikeudenmukaista.

Kyse ei ole vain hallinnosta tai budjettitekniikasta. Kyse on siitä, pystyykö suomalainen hyvinvointivaltio pitämään lupauksensa myös niillä alueilla, joissa väestö vähenee ja ikääntyy nopeimmin.

Jos rahoitusmallin valuvirheitä ei pystytä korjaamaan, emme vaaranna vain yksittäisten hyvinvointialueiden taloutta – vaarannamme koko hyvinvointivaltion perustan.

Uudistuksen jälkeen hyvinvointialueet ovat nyt tekemässä ensimmäisiä positiivisia tuloksia, ja vuosi 2025 näyttää ennusteiden mukaan olevan ensimmäinen kokonainen vuosi uudessa mallissa, jolloin kokonaisuus on ylijäämäinen. Se on tärkeä signaali: järjestelmä ei ole romahtamassa, vaan sitä pystytään sopeuttamaan ja hallitsemaan.

Mutta tämä ei kerro koko totuutta.

Se, että kokonaisuus on plussalla, ei poista rahoitusmallin nollasummapelin epätasa-arvoisuutta. Yhden alueen parempi tilanne ei synny tyhjiössä, sitä rahoittavat osittain alueet joilla on vaikeampaa. Juuri siksi pelkkä valtakunnallinen ylijäämä ei vielä tarkoita, että järjestelmä kohtelee alueita oikeudenmukaisesti.

Puoli vuotta aluevaltuutettuna on opettanut, että tämä työ ei ole helppoa. Mutta se on merkityksellistä juuri siksi, että numeroiden takana on aina ihminen – ja järjestelmän takana ajatus siitä, että ketään ei jätetä yksin.

Jussi Viljakainen
Etelä-Karjalan hyvinvointialueen valtuutettu